Minä haluan patsaan!
Ostan kirpparilta vaahtomuovisen käsinojatyynyn, joka on jäänyt orvoksi onnettomasta sohvasta. Revin ruskean verhoilukankaan irti ja tartun saksiin. Alan hahmotella kimpaleeseen kuninkaallista kalloa, nenää ja leukaa.
Sakset hiertävät peukalooni tuikean rakon. Se ei vielä haittaa. Pahempaa on saksintajätös. Nips. Pyöristän poskia. Naps. Kaiverran silmäkuoppia. Nips. Muotoilen huulia, ja päästä irtoaa hirmuisen paljon pientä ja olemattoman kevyttä muoviputua.
Leikkaussilppu on sähköistä. Se takertuu ihoon, hiuksiin, vaatteisiin ja huonekaluihin. Mikropienet ja liki näkymättömät hituset pomppaavat saksista arvaamattoman kauas ja monituisiin suuntiin – myös leikkaajan silmiin ja suuhun.
Tuskastun. Sytytän siivoussodan harjalla ja kihvelillä. Häviän ensimmäisen taistelun, kun osa hitusista takertuu harjaksiin ja osa sinkoilee pitkin rintamaa. Vaihdan aseeksi imurin. Voitan sodan, mutta yhä aina silloin tällöin sissihitu ryömii esiin sohvan alta.
Lopulta maalaan vaahtopään akryyliväreillä ja kuskaan sen näyttämölle. Pää lavastaa Torstaiteatterin Kätketty kuningatar -näytelmää ja polleilee kuningas Kserkses I:n hovissa. Patsas on esittävinään Kserkseen isävainaata Dariosta.
Vaahtomuovia oli hauskaa muotoilla ja maalata. Päätäni suurempi pää on särkymätön ja kevyt kuin sulka, mutta työ opetti tekijää: suojaa silmät ja satsaa saksiin.
Äläkä väsää tällaista kotona.
