Ohjaajan hermoilu hälvenee

Mussutin muussin ja popsin pyörykät hyväntuulisena, mutta jälkkärikahvilla alkoi hermoilu. Korvaposliini herkesi hytkymään hyppysissäni.

Kohta oli alkamassa ohjaamani työpaja Kirkon lapsi- ja nuorisotyön neuvottelupäivillä Paviljongissa Jyväskylässä.

Olin ajoissa paikalla. Olin tsekannut työtilat. Minulla oli tykötarpeisto kasassa. (Olin tosin unohtanut Raamattuni kotiin pakastimen päälle, mutta ostin uuden keikkakirjan messuhälskeen keskeltä.) Seminaarisettini oli tuttu, testattu ja tuunattu. Silti hermoilin. Polveni pomppuili, kun istuin tuttujen kanssa juttusilla.

Roikotin kaulassani nimikoitua konferenssilappua. Siitä saatoin tarkistaa kuka olinkaan. Olin eräänlainen avainkaulaohjaaja.

Tuntia ennen vuoroani minä pakenin pikkulaan ilman oikeaa asiaa. Tai no, oikeastaan asiani oli hyvinkin oikea. Hengittelin koppi-ilmaa. Tiedostin hengittäväni. Huikkasin rukouksen. Oli ihanaa olla hetken yksin. Tunsin jalkani kaakelilla ja koko kehoni painon pytyn kannella.

Jo helpotti. Rentouduin.

Pahin hermoilu hälveni, mutta en antanut kaiken karata kattohormiin. Pikkujännä pitää pirteänä.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s