Torikauppias löysi omenaämpäristä oranssin porsaan

Poika, jolla ei ole muuta nimeä kuin Poika, tarttuu valkeaan puistonpenkkiin ja kieputtaa sitä ilmassa ympäri ja ympäri.

Seppä pyörittää suurta vannetta ja pyörtyy sitten itse. Myöhemmin Seppä pyörittää painavaa metallikiekkoa näyttämön laitoja pitkin. Lopulta hän lysähtää kiekon päälle.

Myrskyssä polvistuu toinen mies, jolla on päässään valkoinen suojakypärä. Hän on Torikauppias.   Hän avaa omenaämpärinsä.  Siellä röhkii oranssi porsas.

Nämä kolme pientä näkymää ovat kotoisin ohjaamastani Kuumailmapallo-näytelmästä, jonka esityskausi päättyy tänään.

En enää muista, miten tai miksi nuo luottelemani kohtaukset päätyivät osaksi esitystä. Minulla ei ole  sen enempää yhtä älyllistä selitystä sille, miksi kohtaukset ovat sellaisia kuin ovat. Tai mitä ne merkitsevät. Silti ainakin minulle on merkityksellistä, että nuokin kolme kohtausta ovat olemassa.

Kohtausten merkitykset ovat avoimia. Niitä ei ole lukittu. Jokainen katsoja, joka näkee ämpäriporsaan, pyörivän kiekon tai lentävän penkin, saa lukea tai ymmärtää ne omalla tavallaan. Ehkä joku näkee ne älyllyllisenä palapelinä, toinen samaistuu kohtausten fyysiseen työhön, kolmas lukee niitä visuaalisina symboleina.

Neljännelle nuo kohtaukset saattavat olla mykkiä, mitättömiä, tarpeettomia, pitkästyttäviä tai jopa vaivaannuttavia hetkiä. Tällöinkin katsojan kokemus on kunnioitettava ja oikein.

Ohjaajana olen nähnyt Kuumailmapallo-näytelmän useita kertoja. Olen huomannut, että yhden ja saman kohtauksen merkitys minulle on muuttunut, ohentunut, mitätöitynyt ja sitten taas syntynyt ja kasvanut uudestaan.

Elämäni ei ole stabiili. Niin myös minun suhteeni näyttämön kuviin, ja niiden kuvien minussa herättämät tunteet ja kokemukset ovat jatkuvassa liikkeessä.

Aavistelen, että tässä on kysymys myös outoudesta ja luvasta outoudelle. Minulle on tärkeää, että oudoille ja varjoisille elämänkokemuksille ja mielikuville, joita itsessäni kannan, löytyy vastapareja ulkopuolellani.

Teatterin näyttämö on turvallinen foorumi mielen sisäisten kuvien kohtaamiselle ja tarkastelemiselle.  Sisäinen todellisuus ei repeä irralleen ulkoisesta maailmasta. Syntyy kokemus liitetyksi tulemisesta ihmisten yhteyteen. Saan kuulua elämäni kaiken kanssa Jumalan maailmaan. Se on armoa.

Näen näyttämöllä jotain outoa. Näen häiriön, naarmun tai repeämän. Näen yön. Ja yhtäkkiä, juuri siinä kohden todellisuus ja todellisuuden tajuni laajenevat. Hyvyyden voimat marssivat esiin.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s