Kulissit vuotavat, katsoja hurraa

Kuulin teatteriraadin* kritisoivan näytelmää tähän tapaan: ”Katsoja jäi askartelemaan näyttämön katosta riippuvien tavaroiden merkityksen parissa.”

Raati kai pohti olivatko katossa roikkuneet esineet lainkaan tarpeellisia. Esitys olisi toiminut ilmankin.

Lavastaja Maiju Loukola kertoo Liisa Ikosen haastattelemana (Teatteri-lehti 5/2010) lavastajan työstä. Keskeistä on tehdä tila ”kommunikoitavaksi”.

Lavastus syntyy yhteydessä katsojan kanssa. ”Kaikki saa vuotaa, karkailla ja kerrostua ohi sanotun ja tehdyn.”

Loukolan mukaan ”taidetta ja maailmaa ei saa koukkuun, kuvatuksi, kiinni, sanotuksi tai valmiiksi. Pointti on alttiudessa jättää asioita reunoiltaan avoimiksi ja sitä kautta kommunikoitavaksi esityksenä, tilanteena”.

Teatteri ja draama ovat tapoja tarkastella ja rakentaa maailmaa: sitä mitä on ollut, mitä on olemassa nyt ja sitäkin mitä vielä ei ole, mutta toivoisi tai pelkää olevan.

Jos teatteriesityksen elementit ovat sovittuja, lukkoonlyötyjä, sidottuja, loogisia, aukottomia ja alleviivattuja, niin millainen on silloin katsojan osa? Olla ulkopuolinen, osaton ja passiivinen? Olla kohde?

Nostan hattua tavaroita kattoon ripustaneelle lavastajalle. Minä katsojana haluan askarreltavaa.

*) Kyseessä oli Teatteriaalto-katselmus 2010 ja muistaakseni Huoneteatterin tulkinta Punahukka-näytelmästä.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s