Päällään seisova mies

”Jos mies seisoo päällään keskellä tietä, kukaan ei kysy onko hän sitä tyyppiä.” Näin eräs ohjaaja opasti näyttelijöitään¹.

Ohjaajan ja näyttelijöiden ei kannata tärvätä aikaa roolihenkilöiden psykologisointiin. Se jarruttaa luovaa työskentelyä, tekee roolihenkilöistä yksiulotteisia ja tarinasta tylsän.

Jeesus kertoi samarialaisesta, joka auttoi rosvojoukon hakkaamaa miestä (Luuk. 10:25-37).  Tarinan kuulijoiden mukaan  samarialaiset olivat kaikkea muuta kuin laupiaita tyyppejä. Silti ja ehkä juuri siksi tarina kiinnosti.

Kuvittele, että tarina laupiaasta samarialaisesta olisi alun perin tehty teatteriesitykseksi ilman ennalta valmista käsikirjoitusta. Ehkäpä samarialaista esittävä näyttelijä olisi pitänyt tyhmänä sellaista ideaa, että hän tai hänen roolihenkilönsä auttaisi verille hakattua miestä.

Pappia esittävä näyttelijä olisi varmaankin vakuuttellut, ettei hänen hahmonsa voisi missään tapauksessa ”vain väistää ja mennä ohi”. Ilman muuta hän olisi sitä tyyppiä, joka pysähtyisi auttamaan.

Ajattele Pietaria. Hän ei omasta mielestään ollut lainkaan sitä tyyppiä, joka kieltäisi Jeesuksen.

Jokainen ihminen voi olla monenlainen. Kaikissa voi olla kaikkea. Niin myös teatterissa. Loogisuus ja johdonmukaisuus eivät ole totta.

Rakenna näyttelijöiden kanssa heidän esittämilleen roolihenkilöille epätyypillistä toimintaa. Draama herää eloon.

¹) Anekdootti on Judith Westonin kirjasta Näyttelijän ohjaaminen. Suosittelen.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s