Havaintoja Raamatun tekstin kohtaamisesta draaman keinoin

Osallistun pienryhmässä tapahtuvaan ohjattuun draamatyöskentelyyn, jonka aiheena on tekstikatkelma Raamatusta.

Mitä teen?

Istun piirissä. Luen teksiä äänettä ja ääneen. Huomaan tekstissä esim. paikkoja, henkilöitä, tapahtumia ja kohtaamisia. Kuvittelen niitä mielessäni ja kuvitan niitä itse näkyväksi omalla toiminnallani. Teen tekstistä kuvan, patsaan, liikkeen, äänen tai jotain muuta sellaista. Olen osa ryhmää, jonka toimintaa ohjataan. Teen kaikkea yksin ja yhdessä toisten kanssa.

Tekemisessäni olen vuoroin hiljainen ja hidas, vuoroin nopea ja äänekäs. Välillä puntaroin ja harkitsen kaikkea tekemääni. Välillä toimin spontaanisti, kuin leikkien. Kaiken tekemäni teen vapaaehtoisesti.

Mitä minulle tapahtuu tai mitä minussa tapahtuu?

Kuljen kohti tekstiä ja annan sen kulkea kohti minua. Katselen tekstiä ja se katselee minua. Tapahtuu kohtaaminen. Kohtaan tekstin juuri siinä olotilassa, sillä voinnilla ja niillä arkikuulumisilla, jotka ovat minulle totta. Olen läsnä oman mieleni, kehoni ja sieluni kanssa sellaisina kuin ne ovat.

Liityn tekstiin ja se liittyy minuun. Minun elämäni, maailmani, ymmärrykseni, aistimukseni, kokemukseni ja tunteeni ovat erillisiä suhteessa tekstiin, mutta eivät irrallisia. Samalla kun teen elämysmatkan tekstin sisälle, niin samalla teksti ikään kuin kulkee omaa matkaansa minun sisälläni.

Ilmennän tekstiä ääneni ja koko kehoni kautta. Ilmentymä (esim. kuva, patsas, sana, liike, draamallinen kohtaus) on minun tai ryhmän yhteinen spontaani juuri tähän hetkeen ja paikkaan syntyvä tapa katsoa tekstiä ja liittyä siihen.

Elän koko ajan omaa oikeaa todellisuuttani, mutta rajatuissa hetkissä, paikoissa ja kohtaamisissa työskentelyn puitteissa tunnistan myös tekstin todellisuuden olemassaolon.

Sitten toiminnallinen kohtaaminen tekstin kanssa päättyy, mutta ei ole poissa.

Istun taas piirissä. Olen tietoinen siitä, mitä olen tehnyt ja annan itselleni luvan kuulostella sitä, mitä minulle on tapahtunut. Olen vapaa antamaan merkityksiä kaikelle kokemalleni. Tarkastelen ja puntaroin kaikkea tapahtunutta.

Tunnustan liittyneeni oman itseni kanssa tekstiin, sen kuvaamaan todellisuuteen, henkilöihin ja tapahtumiin. Teksti on liittynyt minuun. On syntynyt tunne kuulumisesta yhteen.

Teksti on kirjain kirjaimelta sama kuin aluksi, mutta minä saatan nähdä sen toisin. Näen ehkä tarkemmin, laajemmin tai syvemmin. Näkökulmani tai roolini suhteessa tekstiin on muuttunut. Myös minä – tekstin lukija, katsoja, kuuntelija, kokija ja ilmentäjä – saatan olla muuttunut.

Hengitän. Olen tehnyt työtä tekstin äärellä. Samoin teksti ja kaikki tapahtunut ovat tehneet työtään minussa. Pohdin, mitä teksti ja kaikki kokemani puhuvat minulle minusta. Entä millä tavoin teksti tunnustaa minun olemassaoloani? Mitä se tunnistaa minussa?

Jaan löytöjäni muille draamaryhmään kuuluville. Kuuntelen heitä. Luen tekstin vielä kerran ja kuulen jonkun toisen lukevan sen. Omat kokemukseni ja löytöni suhteutuvat muilta kuulemaani ja tekstiin, jonka ääreltä kaikki alkoi.

Kategoria(t): draamaa ja armoa | Avainsanat: , , | Jätä kommentti

Kaksi keinoa luovuuteen: hitaus ja hiljaisuus

Näitä kahta minä tunnen tarvitsevani luovaa työtä (ja elämää) varten: hiljaisuutta ja hitautta.

Tunnustan ja tiedän, että luovaan työhön kuuluvat myös nopeus, äänet, virikkeet, ärsykkeet, reaktiot, intuitiivisuus ja spontaanius. Ja tietenkin aina rajallinen aika.

Kuitenkin ilman hitaita ja hiljaisia hetkiä minä sotken, poukkoilen, kiristyn ja turhaudun. Työn tekeminen ja sen jälki alkavat tuntua ontolta kuorelta. Syvyys, kaikupohja, avaruus, rytmi, dynamiikka ja asteikot supistuvat. Teen paljon saamatta tehtyä mitään.

Hiljaisuus ja hitaus synnyttävät aitoa läsnäoloa. Alan kuunnella toista ja tulen itse kuulluksi. Syntyy yhteys. Hiljaisuudessa ja hitauden keskellä voin löytää vaatimattoman (!) yhteyden sekä omaan sisimpääni että toiseen persoonaan. Välittäminen lisääntyy. Alkaa syntyä uutta elämää, energiaa, kasvua ja voimaa.

Hauduttelen ajatusta siitä, että luovan työn ensimmäinen askel on luoda hitautta ja hiljaisuutta. En taida saada niitä aivan ilmaiseksi eivätkä ne synny eivätkä säily kuin itsestään. Aavistelen, että hiljaisuus ja hitaus ovat jotain sellaista, mitä pitää valita tietoisesti aina uudelleen ja sellaista, minkä puolesta pitää tehdä aktiivisesti työtä.

Puolustustyöhön tarvittaneen ainakin rajattuja ja suojattuja aikoja ja paikkoja. Ja halua sietää pään häliseviä ääniä sääntäämättä niiden perään.  En usko, että se on kovin helppoa. Mutta mahdollista kyllä. Työ hiljaisuuden ja hitauden puolesta maksaa itsensä takaisin.

Kategoria(t): draamaa ja armoa, Turvallinen ryhmä on luova ryhmä | Avainsanat: , , , | Jätä kommentti

Teatteriretriitti

Kenties voi olla niin, että teatterissa käynti on vähän vanhanaikaista. Pitää sitoutua olemaan olemassa tietyssä paikassa, tietyn ajan, tietyllä tuolilla ja katsoa mitä tapahtuu.

Minusta se kuulostaa vähän vaivalloiselta, tai ainakin teatterikokemuksen järjestäminen itselle vaatii vaivannäköä.

Mutta on siinä myös jotain viehättävää ja virkistävää. Joukko oikeita ihmisiä kokoontuu loputtomien ärsykkeiden, rönsyävien verkostojen, yhteyksien ja vuorovaikutustilanteiden maailmasta yhteen fyysiseen tilaan ja viettää siellä määrätyn ajan.Usein vieläpä hiljaa.

Ihmiset katsovat näyttämön kuvia ja tapahtumia. Kokemus on katsojien yhteinen mutta samalla kuitenkin jokaisen katsojan oma ja erityinen.

Kategoria(t): draamaa ja armoa | Avainsanat: | Jätä kommentti

Kun elämä tuntuu

Sumu peitti maisemaa yöpuulle. Ajelin kotia kohti Kuningas ja lapsi -näytelmän treeneistä. Chisu lauloi radiossa: “Kun mikään ei tunnu miltään.”

Mutta tänään minä koin jotain täysin päinvastaista.

Teatteri tuntuu. On värejä, rytmiä, tunteita, kohtaamisia, vauhtia, pysähtymistä, jekkuja, juttuja, läsnäoloa ja aitoutta. Elämä tuntuu. Tunnen eläväni.

Kategoria(t): draamaa ja armoa | Avainsanat: , | Jätä kommentti

Teen kruunua kuninkaalle

Teen kruunua kuninkaalle nimeltä Herodes. Hän on yksi Torstaiteatterin Kuningas ja lapsi -näytelmän hahmoista.

Herodes sovitti kruunua jo kertaalleen vaiheessa kaksi (kts. kuvasarja). Sen jälkeen koristelin kruunua kivillä ja pehmustin sisäpinnan. Tänään on toinen sovitus. Kenties kruunun ilmiasu elää yhä edelleen matkalla kohti ensi-ilta.

Vaimoni mukaan kivet näyttävät pilaantuneilta mansikoilta. Ehkäpä se sopii herkullisesti Herodeksen luonteeseen.

Kiitän Klassikkoteatterin puvustaja Palle Koikkalaa ideointiavusta!

Kategoria(t): teatteri ja usko | Avainsanat: , , | Jätä kommentti

Kuningas ja lapsi

Kuin tiernapoika minä pyöritän tähteä.
Siinä lepattaa kynttilä.
On kuin alkaisi uni tai jokin näytelmä.

Olen kuningas, kruunupää.
Saan vieraan. Hän on väärä väriltään ja outokielinen.
Huudan ja kalpenen: vajaamielinen.
Kumarra tai kuole!

Nyt olen pappi ylimmäinen.
Tunnen viisauden ja sen miten sitä sovelletaan.
Tiedän mikä on oikeaa ja miten puututaan pahaan.
Autan kuningasta kansaa paimentamaan.

Nyt olen sotilas, tuttu taistelusta.
Kuulen vaarasta kasvavasta.
Se marssii kohti kuningasta joukosta pienokaisten.
Minä riistän heiltä huomisen.

Vielä olen tietäjä. Tulen idästä.
Seuraan näkemääni tähteä.
Sinun kanssasi, ystävä, voin toivoni jakaa
ja hipun kultaa ja äänet erämaan.

***

Ohjaan Torstaiteatterille musiikkinäytelmää Kuningas ja lapsi. Ensi-ilta on Jyväskylässä 23.11.2011.

Kategoria(t): minimonologi | Avainsanat: , , | Jätä kommentti

Pöydän parjaus ja tuolin kultaus

Voi sinua, pöytä. Olet suuri. Rohmuat tilaa. Painat liikaa. Sinua on raskasta siirtää.

Pöytä, sinä olet valinnut paikkasi. Olemuksesi huokuu valtaa. Sinä määräät. Et liikahdakaan. Sinä olet asiakeskeinen. Muut sopeutuvat sinun ja asioittesi ääreen ja ympärille.

Annan tunnustuksen. Sinä teet työtä. Sinä kannat. Esineitä ja asioita lasketaan ja jätetään sinun päällesi. Toisaalta asiat ovat vain näennäisesti sinun päälläsi. Ne valuvat toisten syliin.

Pöytä, sinä peität näkyvyyden. Sinun äärelläsi ihmisistä tulee toisilleen vain päitä ja käsiä. Peität jalat, jäykistät keskivartalon.

Tuoli! Sinä olet pieni, mutta silti kannat ihmistä. Sinua on helppo siirtää. Olet jämäkkäjä ja joustava. Et pane vastaan nostamista, siirtämistä tai laskemista.

Vältäthän rivejä ja jonoja. Rivissä sinä alistut yhden äänen ja yhden vallan palvelukseen. Yksi puhuu. Muut kuuntelevat. Yksi näkee kaikki. Kaikki muut näkevät vain yhden.

Jos vain mahdollista, liity kaarimuotoihin ja piireihin. Silloin ihmiset näkevät ja kuulevat toisensa. Olla aivan hujan hajan ja epäjärjestyksessä. Sekin on tarpeellista. Ainainen järjestys ja kontrolli tukahduttavat ja puuduttavat. Sinussa hehkuu vapaus. Et peitä näkymiä ympärilläsi, etkä sinulla istuvaa ihmistä.

Olet ihmisen kokoinen ja vähän näköinenkin. Melkeinpä näen sinussa kasvot. Voit mallintaa mieltä, maailmaa, aikaa ja avaruutta. Olet rakastaja tai vihollinen, tulevaisuus tai koko maailman historia. Sinä voit ottaa kenen tahansa roolin ja kantaa ketä tahansa. Sinä olet lepopaikka.

Palvele rohkeasti. Jalkasi kantavat aarteita.

Kategoria(t): minimonologi | Avainsanat: , | Jätä kommentti

Valintoja avaruuden alla

Tänä syksynä ohjaan Torstaiteatterille sovelluksen Tiernapojista. Uusi seikkailu on alkanut. Reitti ensimmäisistä harjoituksista kohti ensi-iltaa on ennenkulkematon.

Katselen mielessäni tekstikatkelmia, työryhmän ihmisiä, roolihahmoja, harjoitustilaa, aikatauluja, materiaaleja yms.

Edessäni on lukematon määrä suuntia ja avaruuksia. Tänään ne näyttäytyvät minulle liutana “Entä jos”-kysymyksiä. Esimerkiksi:

  • Entä jos Itämaan tietäjät tuotaisiin hahmoina näyttämölle?
  • Entä jos  esityksen kaikki valonlähteet olisi kiinnitetty näyttelijöiden pukuihin? Muuten olisi ihan pimeää.
  • Entä jos osa puheesta ja lauluista olisi latinaksi?
  • Entä jos esityksen temaattisia painopisteitä olisivat rasismi ja vihapuhe?
  • Entä jos kaikki lavasteet olisivat kiveä?
  • Entä jos Murjaanien kuningas kohtaisi Knihdin vähän myöhemmin ja haastaisi hänet taisteluun?
  • Entä jos katsojat istuisivat toisistaan hajallaan pimeässä tilassa ja näyttelijät puhuisivat liki pimeässä, pieniä valoja voisi olla hetkittäin siellä täällä?
  • Entä jos kaikki hahmot olisivat kuin lapsia, jotka leikkivät tiernapoikia?
  • Tai entä jos kaikki roolihahmot olisivat nukkemaisia ja kuin karikatyyrejä menneiden aikojen hallitsijoista?

Esityksen tulevaisuus hahmottuu minulle tällaisena poimuilevana ideapilvenä. Se on hapero, utuinen ja epämääräinen. Yritän olla lempeä itselleni. Ideoiden turhan aikainen arvottaminen ja karsiminen kuihduttaisi seikkailun. Pilvi haihtuisi antamatta sadetta.

Vähitellen alan rakentaa kysymysten rinnalle valintojen sarjaa. Se jäsentää rönsyilevää kysymyspatteristoa. Valinnat kiteyttävät ja konkretisoivat ideapilveä.

Valintojen sarjasta tulee yhtä kirjava kuin kysymysten joukko. Valinnat liittyvät esim. yksityiskohtiin, kokonaisuuksiin, rakenteisiin, pintoihin, väreihin, tunnelmiin, järjestyksiin, sijanteihin, puheeseen, vuorovaikutukseen, liikkeeseen ja rytmiin.

Teen valintoja yksin ja yhdessä ryhmän kanssa. Valinnat tuottavat suuntia ja liikettä. Mahdollisuudet ja avaruudet eivät pyöri ympärillämme vaan me kuljemme niitä kohti. Samalla luomme uusia sijainteja ja avaruuksia. Uudet näkymät ja mahdollisuudet avautuvat. Teemme valintoja kuin siipiä iskisimme. Nousemme lentoon. Reitti selkenee ja syntyy matkan edetessä.

Matkamme jokaisessa pisteessä aukenee uusia ja äärettömiä mahdollisuuksia. Monia niistä ehdimme todeta olemassa oleviksi sekä katsoa ja pohtia niitä. Voimme kokeilla vain muutamaa mielekästä, hullua tai hassua vaihtoehtoa. Mutta usein vain yhden tai kaksi voimme valita osaksi omaa matkaamme. On aika edetä, katsella uusia asioita ja tehdä uusia valintoja.

Valintojen tekemisessä harkinta on hyvä työkalu, mutta se ei riitä ainoaksi avuksi. Usein monet vaihtoehdoista ovat sinällään hyviä ja oikeita. Maailma on rikas. Pitää vain tehdä valinta ja edetä. Esityksestä muotoutuu syntyreittinsä näköinen ja sellaisenaan hyvä ja arvokas.

Aikaisemmat valinnat ohjaavat uusia. Suuri valinta tai näkymä auttaa painissa pienempien kanssa. Toisaalta pienestä ideanpoikasesta – kuin lapsesta – voi kasvaa koko esitystä järisyttävä voima.

Matkamme jatkuu ihmettelyjen ja valintojen vuoropuheluna. Olemme kuin Itämaan tietäjiä. Pääsemme perille. Ja ilo valtaa meidät.

Kategoria(t): draamaa ja armoa, ohjaaminen, teatteriesityksen valmistaminen ilman käsikirjoitusta | Avainsanat: , , , | Jätä kommentti

Netti on teatteria

Klik. Käynnistän selaimen. Esirippu aukeaa.

Klik. Avaan nettisivun. Olen katsoja. Klik. Avaan minua kiinnostavia linkkejä, sivuja ja kuvia. Kuljen oman polkuni. Olen nettikokemukseni ohjaaja ja käsikirjoittaja.

Väliaika. Käyn jääkaapilla ja huussissa.

Takaisin näyttämöpäätteelle. Klik. Osallistun nettikeskusteluun. Olen vaikuttaja, kritisoija, myötäilijä, tutkimusmatkailija, sivusta seuraaja tai asiantuntija. Minulla on erilaisia rooleja eri yhteyksissä. Olen kuin näyttelijä. Minulla on profiilikuvia ja avataria. Naamioita. Muut lukevat ja katsovat minua ja tekemisiäni.

Klik, muokkaan omien sivujeni ulkoasua. Lavastan ja dramatisoin näyttämöä itselleni ja muille netin käyttäjille.

Klik. Suljen selaimen ja koko koneen. Näytelmä on päättynyt.

Kategoria(t): Aiheeton | Avainsanat: , , | Jätä kommentti

Maailma vilkuttaa minulle

Katselen absurdia teatteriesitystä. Mitä näyttelijän tuo liike tai tämä ilme merkitsee? Oliko tällä kohtauksella mitään pointtia? Miksi lavastus on tuollainen?

En ymmärrä. Mitä näytelmä tahtoo sanoa?

Ehkei mitään. Tai vaikka mitä.

Mistä tähtitaivaan tuike puhuu? Mitä syyskaislikon suhina tarkoittaa?

Ei mitään. Tai vaikka mitä.

Sen kun vaan katselen, kuuntelen ja koen. Se mitä on, on vaan. Otan maailmaa vastaan. Hengitän sisään ja ulos. Syntyy kohtaaminen minun ja kaislikon välillä. Tähtitaivas tuikkii minulle. Silmäni vilkuttavat takaisin.

Liityn näyttämön kuviin ja tunnelmiin oman itseni kanssa. Pidän itselläni luvan rajoihin ja vapauteen.

Syntyy jotain. Ehkä se ei ole mitään yleistä, mutta jotain erityistä juuri minulle.

Kategoria(t): draamaa ja armoa | Avainsanat: , | Jätä kommentti